Ensimmäiset vuodet (osa 1)

Mä olin 16-vuotias. Itseluottamus vähän kateissa, epävarma siitä kelpaisiko kenellekään. Toisaalta, olin uskotellut itselleni, etten tarvitsisi ketään. Olin tarpeeksi vahva pärjäämään yksin, rakkaus oli heikkoja varten. Enhän mä edes halunnut luottaa kehenkään. Keskittyisin suorittamaan lukion pois, menisin yliopistoon ja ehkä sitten voisi pohtia, josko haluaisi jakaa elämänsä jonkun kanssa.

Vaan eihän elämä mene koskaan kuten suunnittelee. Mun elämään astui ihminen, P, joka muutti kaiken. P oli kuusi vuotta vanhempi, opiskeli ammattikorkeassa, ja sen seurassa tuntui turvalliselta. Asiat ei edennyt liian nopeasti, vaan kaikki tapahtui ihan sen mukaan, mikä musta tuntui hyvältä. Yllättäen huomasinkin olevani ihastunut, P sanoi samaa. Olin ihanin, suloisin, mukavin, älykkäin, herttaisin tyttö, jonka hän oli koskaan tavannut.

Nautin huomiosta, jota sain. Kävimme usein keskustassa kävelemässä, käsi kädessä tietenkin, syömässä, kaikkea mitä nyt pariskunnat tekevät. Hiljalleen aloin luottaa ja kertomaan kipeitäkin asioita. Avauduin peloistani, siitä miten hankala minun on päästää ihmisiä lähelle. P ymmärsi. Hän piti kainalossa, silitti päätä ja lupasi kaiken menevän vielä hyvin. Hän olisi aina tukenani.

Huomaamattani loin kuplan, jossa olin P:n kanssa. Tuntui aivan normaalilta etten nähnyt hänen ystäviään, eikä hän minun. Olihan meillä toisemme, se riitti. Sekään ei tuntunut oudolta, että P:n luota löytyi vieraita hiuslenkkejä, tai että hän saattoi usein olla monta päivää niin etten saanut häntä kiinni. Kaikkeen löytyi aina selitys.

Usein kun olin P:n luona, soitti eräs Tyttö hänelle. He juttelivat usein pitkään ja aina jossain vaiheessa puhe kääntyi minuun. En pitänyt sitäkään kummallisena. Sanoihan P, että Tyttö oli vain mustasukkainen. Heillä ei kuitenkaan koskaan ollut ollut mitään ja P halusi olla vain minun kanssani.

Tuntui, että elin elämäni onnellisinta aikaa. Minulla oli P, joka aina olisi rinnallani, työpaikka, koulu sujui ja pian pääsin muuttamaan omaan kotiin. Sain asunnon läheltä P:tä ja olin ikionnellinen. Emme puhuneet yhteenmuuttamisesta, olimmehan seurustelleet vasta reilu pari vuotta. Vietimme paljon aikaa minun kodissani, en oikeastaan enää käynyt lainkaan P:n luona. Olihan meidän helpompi olla kun ei ollut kämppiksiä häiritsemässä. Kun pidin tuparit, ei P osallistunut niihin, mutta kertoi kyllä mihin aikaan muiden vieraiden olisi syytä poistua. Hän tulisi tiettyyn aikaan ja haluaisi silloin olla vain minun kanssani.

Tein kuten hän pyysi, minusta se tuntui aivan normaalilta. Hänhän oli väsynyt ja näkisi ystäviäni joku toinen kerta. Oli ihanaa, että väsymyksestään huolimatta P halusi tulla luokseni yöksi. Tässä vaiheessa ystäväni alkoivat kyseenalaistaa olisiko P minulle kuitenkaan hyvä seuraa. En välittänyt heidän sanoistaan, eivät he tienneet miten onnellisia olimme. Olin tosin itsekin huomannut, etten ollut sama ihminen ystävieni seurassa kuin mitä olin P:n kanssa. Hänen kanssaan olin jotenkin varovaisempi, esitin tyhmempää, jottei hänelle tulisi oloa, että yritän päteä. Sain hiljennettyä pienen epäilyksen äänen sillä, että kaikissa parisuhteissa pitää mukautua ja tehdä uhrauksia. Sitäpaitsi, P:hän teki paljon uhrauksia puolestani. Hänhän tuli monta kertaa keskellä yötä luokseni kun minun oli paha olla.

Luotin sokeasti P:hen, olimmehan umpirakastuneita. Hän tiesi kipeimmät haavani ja oli nähnyt miten hankala osasin olla. Siltikin hän halusi olla rinnallani. Aina välillä hän kysyi: "Jos olisit minä, kauanko jaksaisit seurustella itsesi kanssa?" Oikea vastaus oli, etten jaksaisi itseäni, mutta ihanaa että hän näki vain hyvät puoleni ja rakasti minua niin kovin. Tunsin oloni edelleen onnelliseksi ja rakastetuksi, tuntui kuin olisin elänyt vaaleanpunaista unelmaa.

Vaan kauniiseen maailmaani kiemurteli eräänä alkukevään iltana käärme. P halusi jakaa kanssani jotain. Hän näytti kirjeitä, joita ensimmäisten kahden vuoden aikana soitellut Tyttö oli hänelle lähettänyt. Ne särkivät sydämeni. P ja Tyttö eivät olleet olleetkaan ihan vain kavereita. Tyttö kirjoitti kuinka väärä ihminen olen P:lle, olenhan vielä niin nuori ja kokematon. Ne eivät kuitenkaan olleet sanat, jotka satuttivat. Kun luin P:n näyttämiä kohtia, tuntui että tukehdun. Tyttö kirjoitti miten onnellinen oli ollut P:n kanssa ja miten surullinen nykyään on. Hän kirjoitti, miten minä olin tullut heidän väliinsä ja kuinka hän minuun törmätessään haluaisi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja kauhistuttavalta.

Menin noista kirjeistä raiteiltani. Tenttasin P:tä siitä, että olinko todella rikkonut heidän suhteensa ja siitä, miksi P oli sanonut heidän olleen vain ystäviä. Sain kuulla ylireagoivani, jututhan olivat vanhoja. Tyttö sitäpaitsi oli vain kuvitellut heidän seurustelleen, P oli ollut aina vain rakastanut minuun. Halusin uskoa noihin sanoihin, mutta en pystynyt. Yritin puhua asiasta, mutta P vain hermostui. Itkin ja kerroin miten pahalta minusta tuntui. Miten olin luullut, että P ja Tyttö olivat vain ystäviä. P kuittasi kaiken olankohautuksella ja sanomalla, että mitä väliä asialla enää edes on, Tyttö ei enää ole osa hänen elämäänsä.

Kävimme nukkumaan, mutta kirjeiden sisältö pyöri mielessäni. Miksi P oli näyttänyt vain osia kirjeistä? Miksen ollut saanut ottaa niitä omaan käteen luettavaksi? En halunnut kysyä noita asioita, sillä P oli jo aiemmin hermostunut kun kyselin Tytöstä. En kuitenkaan saanut unta, ja muutaman tunnin pyörimisen jälkeen pyysin josko voisimme puhua. P hermostui, hän ei ymmärtänyt miksi asiasta pitäisi jankuttaa, hän oli jo kertonut miten asiat olivat. Ei ollut enää mitään puhuttavaa. Tunsin miten kyyneleet polttivat silmiäni, en ollut koskaan tuntenut oloani niin loukatuksi. Olisin halunnut vain käpertyä P:n kainaloon ja itkeä pahan olon pois. Se ei kuitenkaan onnistunut. P kiskoi farkkuja jalkaansa ja ilmoitti lähtevänsä omaan kotiinsa. Itkin ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua nyt yksin, että selvittäisimme asian. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, minun kanssani oli nyt mahdoton puhua. Jäin itkemään yksin ja tuntui kuin koko maailma olisi musertunut.

Kohtauksia vuosien varrelta (osa 2)

Odotin tunnin verran, josko P olisi kuitenkin tullut takaisin. Sitten soitin hänelle, mutta hän oli vihainen siitä miten typerästi käyttäydyin ja kuinka lapsellinen ja tyhmä olin. Ennen kaikkea hän oli suuttunut, koska en luottanut häneen. Pyytelin anteeksi, lupasin ettei näin enää kävisi. Vannoin luottavani häneen. Kun olin tarpeeksi monta kertaa vakuuttanut, että olin pahoillani, heltyi P ja palasi luokseni.


Muutaman tunnin yöunien jälkeen minun piti lähteä töihin. P lupasi olla luonani kun tulen ja sanoi jopa, että voisimme keskustella Tytöstä. Lähdin töihin luottavaisin mielin. Ehkä olin tosiaan ylireagoinut ja käyttäytynyt typerästi, P:hän kuitenkin vannoin, ettei heillä ollut mitään Tytön kanssa. Tyttöhän vain kuvitteli kaiken. Vähän ennen töiden loppumista laitoin vielä P:lle viestin, jossa pyysin anteeksi. Hän ei koskaan vastannut viestiin.

Kun pääsin kotiin, oli asunto tyhjä. P oli lähtenyt. Ensin ajattelin hänen olevan kaupassa ja yritin soittaa, mutta eihän hän vastannut. Jonkin ajan kuluttua sisimpääni alkoi hiipiä pelko, entä jos jotain oli sattunut. Yritin moneen kertaan soittaa P:lle, mutta hän ei vastannut. Pian sain häneltä kuitenkin viestin, jossa luki ettei hän jaksa minua nyt. Hän ei halunnut jutella tai nähdä, sillä tiesi että olisin vain vaikea. Ymmärsin P:tä. Olinhan ollut jo edellisenä iltana kohtuuton. Jos vain jatkossa osaisin käyttäytyä ja olla aikuinen, ei näin enää kävisi.

Jokin kuitenkin oli muuttunut. P ei enää kehunut minua, emmekä iltaisin menneet samaan aikaan nukkumaan. Välillä kun tulin töistä kotiin, hän sanoi lähtevänsä, koska olin niin huonolla tuulella. En usein ollut edes ehtinyt sanoa mitään. Tuntui, että pienistäkin asioista tuli sanomista. Jos menin näkemään ystäviäni autolla, se oli huono. Bensaa kuluu ja rahaa menee hukkaan. Jos kuitenkin menimme yhdessä johonkin, ei asialla ollut niin väliä. P ei vain pitänyt, että ajoin turhaa ajoa, tässä tapauksessa turhaksi ajoksi laskettiin ystävien tai sukulaisten tapaaminen. Ajattelin hänen kuitenkin olevan vain huolehtivainen, hän ei halunnut että raha-asiani sotkeentuvat.

Olin silti onnellinen. P osasi olla hurmaava ja oli edelleen hetkiä, jolloin tunsin itseni maailman ihanimmaksi. Toki niitä oli harvemmin, mutta sehän on ihan normaalia. Olimmehan seurustelleet jo kuitenkin useamman vuoden. Emme edelleenkään nähneet toistemme sukulaisia tai ystäviä, mutta en pitänyt sitä enää kummallisena. Olimme kuitenkin olleet yhden kerran ystäväni ja hänen poikaystävänsä tupareissa, mutta se ei päättynyt hyvin, sillä minä olin toiminut väärin.

Noissa tupareissa oli mielestäni oikein mukavaa. Istuimme ja juttelimme muiden kanssa, nauroin pitkästä aikaa. Kun muut suuntasivat baariin, sovimme P:n kanssa menevämme kotiin. Lähdimme kaikki yhdessä kohti keskustaa, meidän oli tarkoitus jäädä Sörnäisissä. Bussissa nauroimme ja jatkoimme juttelua. Tunsin pitkästä aikaa olevani elossa. Kun nousimme pysäkillämme, oli kuin minulta olisi lyöty jalat alta. P aloitti valittamisen siitä miten viimeinen metro oli jo mennyt ja miten olimme olleet tupareissa aivan liian kauan. Hänellä oli ollut todella vaikeaa, sillä en ollut huomioinut häntä tarpeeksi. Olin aivan ihmeissäni, meillähän oli ollut hauskaa. Hänkin oli jutellut muille ja nauranut. Pyytelin kuitenkin anteeksi. Ehken tosiaan ollut huomioinut häntä tarpeeksi ja ottanut häntä mukaan juttuihin.

Tuonakin iltana menin yksin kotiin ja itkin pitkään. Miten ihmeessä voisin olla parisuhteessa jos olen näin itsekäs ja hankala? P yritti kaikkensa, mutta minun kanssani oli todella vaikea olla. Imin energian hänestä, olihan hän joutunut jättämään koulunsakin kesken minun vuokseni. Tiesin, että minun pitäisi muuttua. Olla kiltimpi, ystävällisempi, ihanampi. P teki kuitenkin niin paljon minun eteeni ja minä olin vain kiittämätön ja vaikea.

Puhuimme muutaman päivän päästä asiasta P:n kanssa. Pyytelin jälleen anteeksi omaa luonnettani ja sitä etten osannut olla sellainen tyttöystävä, jonka P ansaitsee. Hän kuunteli ja oli hiljaa pitkään. Sitten hän otti minut kainaloonsa ja sanoi kaiken menevän hyvin, kunhan vain kuuntelen häntä ja muutun. Hän kyllä rakasti minua, mutta olin muuttunut vaikeaksi ja raivostuttavaksi, pienistä asioista valittavaksi. Olisi myös syytä laihduttaa. Lupasin tehdä kaikkeni, jotta P vain haluaisi olla kanssani, jotta saisimme jutun toimimaan.

Sain uuden mahdollisuuden näyttää kuinka hyvä tyttöystävä osaan olla, kun olimme sopineet, että menemme ystäväni ja P:n kanssa katsomaan ilotulituksen SM-kisoja. Istuisimme ensin minun luonani ja suuntaisimme siitä yhdessä keskustaan. Olimme muutaman tunnin kotona ja nauroimme, juttelimme, joimme. Suuntasimme siitä metroasemalla, jossa P yllättäen menikin seisomaan meistä kauemmas. En ensin huomannut asiaa, sillä juttelimme ystäväni kanssa. Kun näin P:n seisovan kauempana, menin kysymään mikä on. Ei mikään, hän vain halusi hetken olla rauhassa. Nousimme kaikki yhdessä metroon ja istuimme niin, että me P:n kanssa vierekkäin ja ystäväni vastapäätä. Otin P:tä kädestä kiinni, mutta hän kiskaisi kätensä pois. Yritin viritellä keskustelua, johon hänkin voisi osallistua, mutta hän vain katseli ulos puhumatta mitään.

Ystäväni oli aivan ihmeissään. Näin hänen ilmeestään mitä hän ajatteli. Yritin silti edelleen lepytellä P:tä, olin varmasti tehnyt jotain väärään ja kunhan pyytäisin anteeksi, kaikki muuttuisi hyväksi. Jäimme keskustassa poissa ja P tarttui käteeni, aavistuksen liian lujaa, mutta hän silti piti kädestäni kiinni. P kuiskasi, että me lähdemme kotiin. Olin hämmentynyt, olin odottanut iltaa ja sitä että P tutustuisi ystävääni. Sanoin vastaan, ja totesin että ei käy. Jos P haluaa mennä kotiin menköön, minä en aio iltaani pilata. P katsoi minuun kylmemmin kuin ikinä ja totesi, että jos jään, meidän juttumme on ohi.

Lähdimme kotiin. Metromatka oli todella tuskaisa, pidättelin kyyneliä samalla kun kuuntelin miten huono ihminen ja tyttöystävä olen, kuinka en osaa olla muuta kuin itsekäs. P kuitenkin piti kädestäni kiinni, ja sanoi ainakin kerran rakastavansa minua, muttei sitä millaiseksi olin muuttunut. Olin aivan rikki, miten minusta oli tullut näin huono ihminen, miksen osannut ottaa enää ketään muuta huomioon. Vakuuttelin ja lupasin jälleen muuttuvani, olihan P elämäni tärkein ihminen.

Vain hetki ennen pysäkkiäni P riuhtaisi kätensä kädestäni ja sanoi menevänsä kotiinsa yöksi. Kun kysyin näemmähän huomenna, en saanut vastausta. Jäin murtuneena pois omalla pysäkilläni ja pidättelin itkua koko kävelymatkan ajan. Miten niin mukava ilta oli taas muuttunut katastrofiksi? Ystäväni oli myös laittanut viestiä: "Hän oli huolissaan. En kuulemma enää ollut se ihminen, jonka hän oli tuntenut. Miksi annoin P:n kohdella minua niin." En jaksanut vastata, tiesinhän minä muuttuneeni, huonoksi, kelpaamattomaksi, itsekkääksi ja typeräksi, niinhän P:kin nykyään aina sanoi.

Yhdessä vai erikseen (osa 3)

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, jossa P jätti minut. Hän ei voisi olla niin itsekkään ihmisen kanssa kuin olen. Olin jälleen palasina. En voinut ymmärtää, miten tuollaisen asian voi ilmoittaa tekstiviestitse. Yritin soittaa monta kertaa, mutta eihän P tietenkään vastannut. Olin aivan rikki, olisin halunnut puhua asiasta, enkä vain saada viestiä. Meni viikko, enkä saanut P:tä kiinni. Meidän olisi kuitenkin pakko nähdä, sillä hänen tavaroitaan oli luonani. Reilun viikon hiljaiselon jälkeen P laittoi viestiä, että tulee käymään. Odotin pelon sekaisin tuntein, hakisiko hän vain tavaransa vai saisimmeko jopa puhuttua.

P tuli ja heti ovelta sanoi, ettei halua puhua jos aion taas olla hankala. Kyyneleet kihosivat taas silmiini, pyytelin anteeksi ja lupasin etten ole vaikea. Menimme sängylle istumaan ja P pyysi minua kuuntelemaan. Hän kertoi kuinka vaikea kanssani on olla, kuinka hän on tehnyt suuren määrän uhrauksia vuokseni, kuinka hän haluaisi olla kanssani, mutta minä teen siitä vaikeaa. Hän myös kertoi mitä kaikkea pitää muuttua, jotta voimme olla yhdessä. Itkin ja pyysin voisiko hän halata. P sanoi, että vasta sitten kun olen luvannut muuttua ja pyytänyt anteeksi. Itkin ja pyysin anteeksi ties kuinka monetta kertaa .

P sanoi, että antaa mahdollisuuden näyttää, että pystyn muuttumaan. Hän ei kuitenkaan yhtään katselisi turhaa kiukuttelua tai järjettömiä vaatimuksia. Tiesin sen, ja olin valmis olemaan maailman paras tyttöystävä, jotta saisin pitää P:n. P jäi yöksi, mutta en uskaltanut oikein sanoa tai pyytää mitään. Pelkäsin jatkuvasti tekeväni jotain väärin.

Pelko väärin tekemisestä seurasi usean kuukauden ajan. Olin jatkuvasti varpaillani, enkä enää tunnistanut itseäni. Minusta oli tullut tahdoton ja pelokas, ja silti kuvittelin meidän olevan onnellisia. Ajattelin ihan tosissani P:n rakastavan minua, hänhän ajatteli kaikessa vain minun parastani. Ystäväni ja muut läheiseni olivat toista mieltä. He ihmettelivät miten saatoin antaa jonkun kohdella minua niin huonosti. Heidän mielestään olin muuttunut, en enää nauranut enkä ollut sarkastinen. Olin vain surullisen oloinen. En pystynyt allekirjoittamaan noita asioita. Olin onnellinen, meillä vain välillä oli vaikeaa. Sekin johtui täysin minusta. Sitäpaitsi, ei mikään suhde ole aina auringonpaistetta.

Kuukaudet kuluivat ja minun työtuntini vähenivät. Jouduin pohtimaan pienempään asuntoon muuttamista. Keskustelimme P:n kanssa, josko hän muuttaisi luokseni, mutta hänen mielestään minä en ollut siihen valmis. Olin vielä liian lapsellinen, liian typerä ja liian itsekäs. Muutin samassa talossa pienempään asuntoon, tällä kertaa en edes kuvitellut pitäväni tupareita, ei P niitä hyväksyisi kuitenkaan. Eihän hän halunnut minun menevän ikinä viettämään minnekään iltaakaan, sillä hän tiesi, että pettäisin häntä kuitenkin. Oli turha väittää vastaan, kyllä hän tiesi millainen olen ja miten helposti pettäisin.

Noihin aikoihin P alkoi käymään melkeinpä viikottain Tallinnassa. Epäilin, että hänellä saattaisi olla siellä jotain säpinää jonkun naisen kanssa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, sillä tiesin mitä P sanoisi. Tallinan matkojen lisäksi kuvioihin tuli alkoholi. P tiesi varsin hyvin, että inhosin kun hän joi, mutta hän oli kuitenkin ansainnut rentoutumisensa. Eräänä iltana kun hän oli jälleen luonani, pyysin josko hän voisi olla juomatta. Pian huomasin tehneeni yhden suurimmista virheistä. Se paskan määrä, jota P syöti niskaani tuntui aivan käsittämättömältä. Makasin hiljaa paikoillani sängyssä, enkä ollut uskoa korviani.

Pyyntöni oli ollut kohtuullinen, mutta P hyökkäsi täysillä kimppuuni. Hän arvosteli ystäviäni, sitä millainen työntekijä olen, suhteita vanhempiini.. Tuolla hetkellä olin vain vihainen, en voinut uskoa että niin oikeasti tapahtui. Pyysin P:tä lopettamaan, sillä hänen puhumansa jtutut eivät liittyneet asiaan millään tavalla. Vaan hän tietenkin oli eri mieltä. Minä en osannut ottaa vastaan kritiikkiä ja minä olin nyt typerä. En vain käsittänyt miten P kehtaa, hän käytti kaikki ne pelkoni ja haavani, jotka olin hänelle kertonut. Ensimmäistä kertaa ikinä olin niin vihainen, että halusin lyödä.

Inhosin, että P toi esiin minussa tuollaisen puolen. Olin aivan kypsä kaikkeen siihen, mitä P kaatoi niskaani. En enää tuntenut tuota ihmistä. Sanoinkin sen hänelle, mutta kaikki kääntyi aina vain siihen miten minä en osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja miten minä olen typerä. Jälleen kerran P lähti sanaakaan sanomatta, enkä saanut häntä moneen päivään kiinni. Kun sain häneltä viestin, jätti hän minut taas kerran Se ei suinkaan jäänyt viimeseksi kerraksi tulevien vuosien aikana.

Vaikka P jätti minut ties kuinka monta kertaa, olin aina valmis yrittämään. Jouduin joka kerta pyytelemään anteeeksi, kuuntelemaan kuinka huono ihminen olen, kuinka olen epäonnistunut, rikkinäinen, viallinen, vääränlainen, en lähelläkään normaalia. Minun pitäisi olla onnellinen, että hän oli kanssani, vaikka olinkin niin viallinen. Paha olo sisällä kasvoi kasvamistaan, mutta en uskonut sen johtuvan P:stä. Mehän tulisimme olemaan aina yhdessä, meistä tulisi onnellisia, kunhan vain minä muuttuisin ja kunhan vain muuttaisimme yhteen.