lauantai 6. elokuuta 2016

Kohtauksia vuosien varrelta (osa 2)

Odotin tunnin verran, josko P olisi kuitenkin tullut takaisin. Sitten soitin hänelle, mutta hän oli vihainen siitä miten typerästi käyttäydyin ja kuinka lapsellinen ja tyhmä olin. Ennen kaikkea hän oli suuttunut, koska en luottanut häneen. Pyytelin anteeksi, lupasin ettei näin enää kävisi. Vannoin luottavani häneen. Kun olin tarpeeksi monta kertaa vakuuttanut, että olin pahoillani, heltyi P ja palasi luokseni.


Muutaman tunnin yöunien jälkeen minun piti lähteä töihin. P lupasi olla luonani kun tulen ja sanoi jopa, että voisimme keskustella Tytöstä. Lähdin töihin luottavaisin mielin. Ehkä olin tosiaan ylireagoinut ja käyttäytynyt typerästi, P:hän kuitenkin vannoin, ettei heillä ollut mitään Tytön kanssa. Tyttöhän vain kuvitteli kaiken. Vähän ennen töiden loppumista laitoin vielä P:lle viestin, jossa pyysin anteeksi. Hän ei koskaan vastannut viestiin.

Kun pääsin kotiin, oli asunto tyhjä. P oli lähtenyt. Ensin ajattelin hänen olevan kaupassa ja yritin soittaa, mutta eihän hän vastannut. Jonkin ajan kuluttua sisimpääni alkoi hiipiä pelko, entä jos jotain oli sattunut. Yritin moneen kertaan soittaa P:lle, mutta hän ei vastannut. Pian sain häneltä kuitenkin viestin, jossa luki ettei hän jaksa minua nyt. Hän ei halunnut jutella tai nähdä, sillä tiesi että olisin vain vaikea. Ymmärsin P:tä. Olinhan ollut jo edellisenä iltana kohtuuton. Jos vain jatkossa osaisin käyttäytyä ja olla aikuinen, ei näin enää kävisi.

Jokin kuitenkin oli muuttunut. P ei enää kehunut minua, emmekä iltaisin menneet samaan aikaan nukkumaan. Välillä kun tulin töistä kotiin, hän sanoi lähtevänsä, koska olin niin huonolla tuulella. En usein ollut edes ehtinyt sanoa mitään. Tuntui, että pienistäkin asioista tuli sanomista. Jos menin näkemään ystäviäni autolla, se oli huono. Bensaa kuluu ja rahaa menee hukkaan. Jos kuitenkin menimme yhdessä johonkin, ei asialla ollut niin väliä. P ei vain pitänyt, että ajoin turhaa ajoa, tässä tapauksessa turhaksi ajoksi laskettiin ystävien tai sukulaisten tapaaminen. Ajattelin hänen kuitenkin olevan vain huolehtivainen, hän ei halunnut että raha-asiani sotkeentuvat.

Olin silti onnellinen. P osasi olla hurmaava ja oli edelleen hetkiä, jolloin tunsin itseni maailman ihanimmaksi. Toki niitä oli harvemmin, mutta sehän on ihan normaalia. Olimmehan seurustelleet jo kuitenkin useamman vuoden. Emme edelleenkään nähneet toistemme sukulaisia tai ystäviä, mutta en pitänyt sitä enää kummallisena. Olimme kuitenkin olleet yhden kerran ystäväni ja hänen poikaystävänsä tupareissa, mutta se ei päättynyt hyvin, sillä minä olin toiminut väärin.

Noissa tupareissa oli mielestäni oikein mukavaa. Istuimme ja juttelimme muiden kanssa, nauroin pitkästä aikaa. Kun muut suuntasivat baariin, sovimme P:n kanssa menevämme kotiin. Lähdimme kaikki yhdessä kohti keskustaa, meidän oli tarkoitus jäädä Sörnäisissä. Bussissa nauroimme ja jatkoimme juttelua. Tunsin pitkästä aikaa olevani elossa. Kun nousimme pysäkillämme, oli kuin minulta olisi lyöty jalat alta. P aloitti valittamisen siitä miten viimeinen metro oli jo mennyt ja miten olimme olleet tupareissa aivan liian kauan. Hänellä oli ollut todella vaikeaa, sillä en ollut huomioinut häntä tarpeeksi. Olin aivan ihmeissäni, meillähän oli ollut hauskaa. Hänkin oli jutellut muille ja nauranut. Pyytelin kuitenkin anteeksi. Ehken tosiaan ollut huomioinut häntä tarpeeksi ja ottanut häntä mukaan juttuihin.

Tuonakin iltana menin yksin kotiin ja itkin pitkään. Miten ihmeessä voisin olla parisuhteessa jos olen näin itsekäs ja hankala? P yritti kaikkensa, mutta minun kanssani oli todella vaikea olla. Imin energian hänestä, olihan hän joutunut jättämään koulunsakin kesken minun vuokseni. Tiesin, että minun pitäisi muuttua. Olla kiltimpi, ystävällisempi, ihanampi. P teki kuitenkin niin paljon minun eteeni ja minä olin vain kiittämätön ja vaikea.

Puhuimme muutaman päivän päästä asiasta P:n kanssa. Pyytelin jälleen anteeksi omaa luonnettani ja sitä etten osannut olla sellainen tyttöystävä, jonka P ansaitsee. Hän kuunteli ja oli hiljaa pitkään. Sitten hän otti minut kainaloonsa ja sanoi kaiken menevän hyvin, kunhan vain kuuntelen häntä ja muutun. Hän kyllä rakasti minua, mutta olin muuttunut vaikeaksi ja raivostuttavaksi, pienistä asioista valittavaksi. Olisi myös syytä laihduttaa. Lupasin tehdä kaikkeni, jotta P vain haluaisi olla kanssani, jotta saisimme jutun toimimaan.

Sain uuden mahdollisuuden näyttää kuinka hyvä tyttöystävä osaan olla, kun olimme sopineet, että menemme ystäväni ja P:n kanssa katsomaan ilotulituksen SM-kisoja. Istuisimme ensin minun luonani ja suuntaisimme siitä yhdessä keskustaan. Olimme muutaman tunnin kotona ja nauroimme, juttelimme, joimme. Suuntasimme siitä metroasemalla, jossa P yllättäen menikin seisomaan meistä kauemmas. En ensin huomannut asiaa, sillä juttelimme ystäväni kanssa. Kun näin P:n seisovan kauempana, menin kysymään mikä on. Ei mikään, hän vain halusi hetken olla rauhassa. Nousimme kaikki yhdessä metroon ja istuimme niin, että me P:n kanssa vierekkäin ja ystäväni vastapäätä. Otin P:tä kädestä kiinni, mutta hän kiskaisi kätensä pois. Yritin viritellä keskustelua, johon hänkin voisi osallistua, mutta hän vain katseli ulos puhumatta mitään.

Ystäväni oli aivan ihmeissään. Näin hänen ilmeestään mitä hän ajatteli. Yritin silti edelleen lepytellä P:tä, olin varmasti tehnyt jotain väärään ja kunhan pyytäisin anteeksi, kaikki muuttuisi hyväksi. Jäimme keskustassa poissa ja P tarttui käteeni, aavistuksen liian lujaa, mutta hän silti piti kädestäni kiinni. P kuiskasi, että me lähdemme kotiin. Olin hämmentynyt, olin odottanut iltaa ja sitä että P tutustuisi ystävääni. Sanoin vastaan, ja totesin että ei käy. Jos P haluaa mennä kotiin menköön, minä en aio iltaani pilata. P katsoi minuun kylmemmin kuin ikinä ja totesi, että jos jään, meidän juttumme on ohi.

Lähdimme kotiin. Metromatka oli todella tuskaisa, pidättelin kyyneliä samalla kun kuuntelin miten huono ihminen ja tyttöystävä olen, kuinka en osaa olla muuta kuin itsekäs. P kuitenkin piti kädestäni kiinni, ja sanoi ainakin kerran rakastavansa minua, muttei sitä millaiseksi olin muuttunut. Olin aivan rikki, miten minusta oli tullut näin huono ihminen, miksen osannut ottaa enää ketään muuta huomioon. Vakuuttelin ja lupasin jälleen muuttuvani, olihan P elämäni tärkein ihminen.

Vain hetki ennen pysäkkiäni P riuhtaisi kätensä kädestäni ja sanoi menevänsä kotiinsa yöksi. Kun kysyin näemmähän huomenna, en saanut vastausta. Jäin murtuneena pois omalla pysäkilläni ja pidättelin itkua koko kävelymatkan ajan. Miten niin mukava ilta oli taas muuttunut katastrofiksi? Ystäväni oli myös laittanut viestiä: "Hän oli huolissaan. En kuulemma enää ollut se ihminen, jonka hän oli tuntenut. Miksi annoin P:n kohdella minua niin." En jaksanut vastata, tiesinhän minä muuttuneeni, huonoksi, kelpaamattomaksi, itsekkääksi ja typeräksi, niinhän P:kin nykyään aina sanoi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti