Mä olin 16-vuotias. Itseluottamus vähän kateissa, epävarma siitä kelpaisiko kenellekään. Toisaalta, olin uskotellut itselleni, etten tarvitsisi ketään. Olin tarpeeksi vahva pärjäämään yksin, rakkaus oli heikkoja varten. Enhän mä edes halunnut luottaa kehenkään. Keskittyisin suorittamaan lukion pois, menisin yliopistoon ja ehkä sitten voisi pohtia, josko haluaisi jakaa elämänsä jonkun kanssa.
Vaan eihän elämä mene koskaan kuten suunnittelee. Mun elämään astui ihminen, P, joka muutti kaiken. P oli kuusi vuotta vanhempi, opiskeli ammattikorkeassa, ja sen seurassa tuntui turvalliselta. Asiat ei edennyt liian nopeasti, vaan kaikki tapahtui ihan sen mukaan, mikä musta tuntui hyvältä. Yllättäen huomasinkin olevani ihastunut, P sanoi samaa. Olin ihanin, suloisin, mukavin, älykkäin, herttaisin tyttö, jonka hän oli koskaan tavannut.
Nautin huomiosta, jota sain. Kävimme usein keskustassa kävelemässä, käsi kädessä tietenkin, syömässä, kaikkea mitä nyt pariskunnat tekevät. Hiljalleen aloin luottaa ja kertomaan kipeitäkin asioita. Avauduin peloistani, siitä miten hankala minun on päästää ihmisiä lähelle. P ymmärsi. Hän piti kainalossa, silitti päätä ja lupasi kaiken menevän vielä hyvin. Hän olisi aina tukenani.
Huomaamattani loin kuplan, jossa olin P:n kanssa. Tuntui aivan normaalilta etten nähnyt hänen ystäviään, eikä hän minun. Olihan meillä toisemme, se riitti. Sekään ei tuntunut oudolta, että P:n luota löytyi vieraita hiuslenkkejä, tai että hän saattoi usein olla monta päivää niin etten saanut häntä kiinni. Kaikkeen löytyi aina selitys.
Usein kun olin P:n luona, soitti eräs Tyttö hänelle. He juttelivat usein pitkään ja aina jossain vaiheessa puhe kääntyi minuun. En pitänyt sitäkään kummallisena. Sanoihan P, että Tyttö oli vain mustasukkainen. Heillä ei kuitenkaan koskaan ollut ollut mitään ja P halusi olla vain minun kanssani.
Tuntui, että elin elämäni onnellisinta aikaa. Minulla oli P, joka aina olisi rinnallani, työpaikka, koulu sujui ja pian pääsin muuttamaan omaan kotiin. Sain asunnon läheltä P:tä ja olin ikionnellinen. Emme puhuneet yhteenmuuttamisesta, olimmehan seurustelleet vasta reilu pari vuotta. Vietimme paljon aikaa minun kodissani, en oikeastaan enää käynyt lainkaan P:n luona. Olihan meidän helpompi olla kun ei ollut kämppiksiä häiritsemässä. Kun pidin tuparit, ei P osallistunut niihin, mutta kertoi kyllä mihin aikaan muiden vieraiden olisi syytä poistua. Hän tulisi tiettyyn aikaan ja haluaisi silloin olla vain minun kanssani.
Tein kuten hän pyysi, minusta se tuntui aivan normaalilta. Hänhän oli väsynyt ja näkisi ystäviäni joku toinen kerta. Oli ihanaa, että väsymyksestään huolimatta P halusi tulla luokseni yöksi. Tässä vaiheessa ystäväni alkoivat kyseenalaistaa olisiko P minulle kuitenkaan hyvä seuraa. En välittänyt heidän sanoistaan, eivät he tienneet miten onnellisia olimme. Olin tosin itsekin huomannut, etten ollut sama ihminen ystävieni seurassa kuin mitä olin P:n kanssa. Hänen kanssaan olin jotenkin varovaisempi, esitin tyhmempää, jottei hänelle tulisi oloa, että yritän päteä. Sain hiljennettyä pienen epäilyksen äänen sillä, että kaikissa parisuhteissa pitää mukautua ja tehdä uhrauksia. Sitäpaitsi, P:hän teki paljon uhrauksia puolestani. Hänhän tuli monta kertaa keskellä yötä luokseni kun minun oli paha olla.
Luotin sokeasti P:hen, olimmehan umpirakastuneita. Hän tiesi kipeimmät haavani ja oli nähnyt miten hankala osasin olla. Siltikin hän halusi olla rinnallani. Aina välillä hän kysyi: "Jos olisit minä, kauanko jaksaisit seurustella itsesi kanssa?" Oikea vastaus oli, etten jaksaisi itseäni, mutta ihanaa että hän näki vain hyvät puoleni ja rakasti minua niin kovin. Tunsin oloni edelleen onnelliseksi ja rakastetuksi, tuntui kuin olisin elänyt vaaleanpunaista unelmaa.
Vaan kauniiseen maailmaani kiemurteli eräänä alkukevään iltana käärme. P halusi jakaa kanssani jotain. Hän näytti kirjeitä, joita ensimmäisten kahden vuoden aikana soitellut Tyttö oli hänelle lähettänyt. Ne särkivät sydämeni. P ja Tyttö eivät olleet olleetkaan ihan vain kavereita. Tyttö kirjoitti kuinka väärä ihminen olen P:lle, olenhan vielä niin nuori ja kokematon. Ne eivät kuitenkaan olleet sanat, jotka satuttivat. Kun luin P:n näyttämiä kohtia, tuntui että tukehdun. Tyttö kirjoitti miten onnellinen oli ollut P:n kanssa ja miten surullinen nykyään on. Hän kirjoitti, miten minä olin tullut heidän väliinsä ja kuinka hän minuun törmätessään haluaisi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja kauhistuttavalta.
Menin noista kirjeistä raiteiltani. Tenttasin P:tä siitä, että olinko todella rikkonut heidän suhteensa ja siitä, miksi P oli sanonut heidän olleen vain ystäviä. Sain kuulla ylireagoivani, jututhan olivat vanhoja. Tyttö sitäpaitsi oli vain kuvitellut heidän seurustelleen, P oli ollut aina vain rakastanut minuun. Halusin uskoa noihin sanoihin, mutta en pystynyt. Yritin puhua asiasta, mutta P vain hermostui. Itkin ja kerroin miten pahalta minusta tuntui. Miten olin luullut, että P ja Tyttö olivat vain ystäviä. P kuittasi kaiken olankohautuksella ja sanomalla, että mitä väliä asialla enää edes on, Tyttö ei enää ole osa hänen elämäänsä.
Kävimme nukkumaan, mutta kirjeiden sisältö pyöri mielessäni. Miksi P oli näyttänyt vain osia kirjeistä? Miksen ollut saanut ottaa niitä omaan käteen luettavaksi? En halunnut kysyä noita asioita, sillä P oli jo aiemmin hermostunut kun kyselin Tytöstä. En kuitenkaan saanut unta, ja muutaman tunnin pyörimisen jälkeen pyysin josko voisimme puhua. P hermostui, hän ei ymmärtänyt miksi asiasta pitäisi jankuttaa, hän oli jo kertonut miten asiat olivat. Ei ollut enää mitään puhuttavaa. Tunsin miten kyyneleet polttivat silmiäni, en ollut koskaan tuntenut oloani niin loukatuksi. Olisin halunnut vain käpertyä P:n kainaloon ja itkeä pahan olon pois. Se ei kuitenkaan onnistunut. P kiskoi farkkuja jalkaansa ja ilmoitti lähtevänsä omaan kotiinsa. Itkin ja rukoilin, ettei hän jättäisi minua nyt yksin, että selvittäisimme asian. Hän pysyi kuitenkin päätöksessään, minun kanssani oli nyt mahdoton puhua. Jäin itkemään yksin ja tuntui kuin koko maailma olisi musertunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti