Seuraavana päivänä sain tekstiviestin, jossa P jätti minut. Hän ei voisi olla niin itsekkään ihmisen kanssa kuin olen. Olin jälleen palasina. En voinut ymmärtää, miten tuollaisen asian voi ilmoittaa tekstiviestitse. Yritin soittaa monta kertaa, mutta eihän P tietenkään vastannut. Olin aivan rikki, olisin halunnut puhua asiasta, enkä vain saada viestiä. Meni viikko, enkä saanut P:tä kiinni. Meidän olisi kuitenkin pakko nähdä, sillä hänen tavaroitaan oli luonani. Reilun viikon hiljaiselon jälkeen P laittoi viestiä, että tulee käymään. Odotin pelon sekaisin tuntein, hakisiko hän vain tavaransa vai saisimmeko jopa puhuttua.
P tuli ja heti ovelta sanoi, ettei halua puhua jos aion taas olla hankala. Kyyneleet kihosivat taas silmiini, pyytelin anteeksi ja lupasin etten ole vaikea. Menimme sängylle istumaan ja P pyysi minua kuuntelemaan. Hän kertoi kuinka vaikea kanssani on olla, kuinka hän on tehnyt suuren määrän uhrauksia vuokseni, kuinka hän haluaisi olla kanssani, mutta minä teen siitä vaikeaa. Hän myös kertoi mitä kaikkea pitää muuttua, jotta voimme olla yhdessä. Itkin ja pyysin voisiko hän halata. P sanoi, että vasta sitten kun olen luvannut muuttua ja pyytänyt anteeksi. Itkin ja pyysin anteeksi ties kuinka monetta kertaa .
P sanoi, että antaa mahdollisuuden näyttää, että pystyn muuttumaan. Hän ei kuitenkaan yhtään katselisi turhaa kiukuttelua tai järjettömiä vaatimuksia. Tiesin sen, ja olin valmis olemaan maailman paras tyttöystävä, jotta saisin pitää P:n. P jäi yöksi, mutta en uskaltanut oikein sanoa tai pyytää mitään. Pelkäsin jatkuvasti tekeväni jotain väärin.
Pelko väärin tekemisestä seurasi usean kuukauden ajan. Olin jatkuvasti varpaillani, enkä enää tunnistanut itseäni. Minusta oli tullut tahdoton ja pelokas, ja silti kuvittelin meidän olevan onnellisia. Ajattelin ihan tosissani P:n rakastavan minua, hänhän ajatteli kaikessa vain minun parastani. Ystäväni ja muut läheiseni olivat toista mieltä. He ihmettelivät miten saatoin antaa jonkun kohdella minua niin huonosti. Heidän mielestään olin muuttunut, en enää nauranut enkä ollut sarkastinen. Olin vain surullisen oloinen. En pystynyt allekirjoittamaan noita asioita. Olin onnellinen, meillä vain välillä oli vaikeaa. Sekin johtui täysin minusta. Sitäpaitsi, ei mikään suhde ole aina auringonpaistetta.
Kuukaudet kuluivat ja minun työtuntini vähenivät. Jouduin pohtimaan pienempään asuntoon muuttamista. Keskustelimme P:n kanssa, josko hän muuttaisi luokseni, mutta hänen mielestään minä en ollut siihen valmis. Olin vielä liian lapsellinen, liian typerä ja liian itsekäs. Muutin samassa talossa pienempään asuntoon, tällä kertaa en edes kuvitellut pitäväni tupareita, ei P niitä hyväksyisi kuitenkaan. Eihän hän halunnut minun menevän ikinä viettämään minnekään iltaakaan, sillä hän tiesi, että pettäisin häntä kuitenkin. Oli turha väittää vastaan, kyllä hän tiesi millainen olen ja miten helposti pettäisin.
Noihin aikoihin P alkoi käymään melkeinpä viikottain Tallinnassa. Epäilin, että hänellä saattaisi olla siellä jotain säpinää jonkun naisen kanssa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa asiaa puheeksi, sillä tiesin mitä P sanoisi. Tallinan matkojen lisäksi kuvioihin tuli alkoholi. P tiesi varsin hyvin, että inhosin kun hän joi, mutta hän oli kuitenkin ansainnut rentoutumisensa. Eräänä iltana kun hän oli jälleen luonani, pyysin josko hän voisi olla juomatta. Pian huomasin tehneeni yhden suurimmista virheistä. Se paskan määrä, jota P syöti niskaani tuntui aivan käsittämättömältä. Makasin hiljaa paikoillani sängyssä, enkä ollut uskoa korviani.
Pyyntöni oli ollut kohtuullinen, mutta P hyökkäsi täysillä kimppuuni. Hän arvosteli ystäviäni, sitä millainen työntekijä olen, suhteita vanhempiini.. Tuolla hetkellä olin vain vihainen, en voinut uskoa että niin oikeasti tapahtui. Pyysin P:tä lopettamaan, sillä hänen puhumansa jtutut eivät liittyneet asiaan millään tavalla. Vaan hän tietenkin oli eri mieltä. Minä en osannut ottaa vastaan kritiikkiä ja minä olin nyt typerä. En vain käsittänyt miten P kehtaa, hän käytti kaikki ne pelkoni ja haavani, jotka olin hänelle kertonut. Ensimmäistä kertaa ikinä olin niin vihainen, että halusin lyödä.
Inhosin, että P toi esiin minussa tuollaisen puolen. Olin aivan kypsä kaikkeen siihen, mitä P kaatoi niskaani. En enää tuntenut tuota ihmistä. Sanoinkin sen hänelle, mutta kaikki kääntyi aina vain siihen miten minä en osaa ottaa vastaan kritiikkiä ja miten minä olen typerä. Jälleen kerran P lähti sanaakaan sanomatta, enkä saanut häntä moneen päivään kiinni. Kun sain häneltä viestin, jätti hän minut taas kerran Se ei suinkaan jäänyt viimeseksi kerraksi tulevien vuosien aikana.
Vaikka P jätti minut ties kuinka monta kertaa, olin aina valmis yrittämään. Jouduin joka kerta pyytelemään anteeeksi, kuuntelemaan kuinka huono ihminen olen, kuinka olen epäonnistunut, rikkinäinen, viallinen, vääränlainen, en lähelläkään normaalia. Minun pitäisi olla onnellinen, että hän oli kanssani, vaikka olinkin niin viallinen. Paha olo sisällä kasvoi kasvamistaan, mutta en uskonut sen johtuvan P:stä. Mehän tulisimme olemaan aina yhdessä, meistä tulisi onnellisia, kunhan vain minä muuttuisin ja kunhan vain muuttaisimme yhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti